Vihkiminen, osa 2: Kohti alttaria

Kello on 14.00. 

Kristian ja bestmanit asettuvat paikoilleen.

Minä seison kirkon ovella. Vilkaisen kelloani ja tiedän Kristianin jo odottavan minua alttarin edessä. Tiedän, että häntä jännittää. Tunnen, että myös minua jännittää. Olemme nähneet toisemme vain muutamaa hetkeä aiemmin, joten jännittäminen tuntuu hassulta. Mutta emmehän me toisiamme jännitäkään. Me jännitämme tätä tilannetta. Se on meille uusi ja ainutlaatuinen. Odotettu. Ja tärkeä.

Kirkon ovet aukeavat ja kuulen kuinka flyygeli soittaa toivomaamme sävelmää. Tuon laulun sanat eivät kirkossa kaiu, mutta ne soivat päässäni, kun nousen ylös puisia portaita, ja pidän isäni käsivarresta kiinni tiukasti rutistaen. Pysähdyn ja lasken hunnun kasvoilleni. 

Mä elämältä kaiken sain, 

kirkkoon sinut vien kun aamu koittaa.

Kaksin käymme tien ja kellot soittaa. 

Lupaan sulle sen. 

Elämältä kaiken sain,

sormuksen mä voin jo tänään antaa.

Huntuasi noin saan kohta kantaa. 

Lupaan sulle sen. 

Elämältä kaiken sain,

ei onneamme saa nyt mikään estää.

Niin kuin taivas maa se kaiken kestää. 

Lupaan sulle sen. 

Sun omakseni tänään saan.

Ei vertaistasi löydy päältä maan.

Sua päästä en pois milloinkaan. 

Mä lupaan sen, sua vaihda en.

Sanat iskevät minuun joka kerta. Tällä hetkellä voin kuitenkin samaistua niihin hieman voimakkaammin kuin vielä koskaan aiemmin. En voi sanoa saaneeni elämältä kaikkea, mutta sain sen tärkeimmän.

Kirkkoon astuvat kukkaistyttömme sekä sormuspoikamme, ja heidän takanaan toinen kukkaistyttömme kaasoni kädestä kiinni pitäen. Pieni kukkaistyttö kadottaa toisen kenkänsä kirkon portaissa, mutta matolla voi onneksi kävellä ilman kenkiäkin. Sitten on kaasojeni vuoro. Kaikki tapahtuu niin kovin äkkiä. Seisoin juuri kirkon pihassa ja katselin sisään kulkevia ihmisiä ja nyt olen matkalla alttarille. Laulun sanat soivat edelleen päässäni, kun nousen viimeisenkin portaan ja yritän nostaa katseeni luottaen siihen etten kompastu. Ojenna jalka tarpeeksi pitkälle ja muista heittää mekon helmaa, niin minulle neuvottiin. Ja neuvo näyttää toimivan, joten uskallan nostaa katseeni ylös kirkon lattiasta. 

Ohuen huntukerrokseni läpi näen ihmisiä, joiden läsnäoloa olen tälle elämäni hetkelle toivonutkin. Kasvoja on kuitenkin niin paljon, etten ehdi ajatella heitä sen tarkemmin, mutta tiedän, että tärkeitä he ovat meille jokainen. Tajuan, että huntuni ei tartu kiinni käytävämattoon vaikka niin pelkäsin, vaan se lipuu perässäni hyvin kevyen tuntuisesti. Kenkieni vuoksi keskityn kuitenkin yhä tarkasti pystyssä pysymiseen. Enkä saa kävellä liian nopeasti! Se ei olisi musiikin, kuvaamisen eikä korkeiden korkojenikaan vuoksi hyvä asia. Etsin katseellani Kristiania. Siellä hän on - ja hän lähtee kävelemään meitä kohti. 

Isäni saattaa minut kohtaan, jossa hänen on määrä luovuttaa minut Kristianille. Käteni irtoaa isäni otteesta kun hän ja Kristian kumartavat toisilleen. Haluaisin sanoa isälleni jotain. Mitä vaan mistä hän tietäisi mitä tämä hetki minulle merkitsee, kuinka paljon hän minulle merkitsee. En vain saa sanaa suustani ja vain hädin tuskin katsettanikaan irti Kristianista. Ehkä se hetki on isälle tärkeä, luovuttaa tytär miehelle jota hän selvästi rakastaa. Näen isäni katsovan minua hymyillen, kun siirrän käteni Kristianin käteen ja lähden kulkemaan yhdessä hänen kanssaan kohti alttaria.

Kristian näyttää rauhalliselta. Tiedän, että hän on varautunut nostamaan hunnun kasvoiltani eikä se näytä herättävän hänessä jännitystä. Päinvastoin. Uskon hänen pitäneen valinnastani. Valinnasta, jonka tein juuri ennen kirkon käytävälle astumista.

Pappi näyttää merkkiä ja minun pitäisi polvistua. Polvistuminen onnistuu kyllä, mutta en tiedä onko ylös nouseminen yhtä helppoa. Ojennan kimppuni ja yksi kaasoistani astuu minua kohti ottaakseen sen vstaan. Huh. Tässä sitä mennään!

Seuraava osio jatkaa vihkimistä eteenpäin aina loppuun saakka, ja pääsemme papin pitämään hulvattomaan puheeseen, kysymyksiin ja sormuslupauksiin sekä lisäksi saatte tietää, miten me ratkaisimme hääviikolla ilmi tulleen pienoisen ongelman nimeltä riisinheittokielto.

#häkkistenhäiden morsiamen neuvo nro. 4: yrittäkää tehdä kirkkoon (tai muulle vihkipaikalle) saapumisestanne mahdollisimman kiireetön, jotta ehditte nauttia joka ikisestä hetkestä! 

Kuvat: VMS / Mikko Suutala ja Minna Ikonen