On vuosi siitä, kun toimme meidän pienen maailmamme mullistaneen painajaisemme päivän valoon. Tuon asian julkaisemiseksi valikoitui tuolloin päivä, joka on omistettu meille ja niin monille muille meidän kaltaisillemme, ja niin myös tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu kovin ajankohtaiselta aiheelta juuri tänään, Lapsettomien lauantaina.
Hieman ensimmäisen lapsettomuuttamme koskeneen blogikirjoituksen jälkeen kirjoitin kuinka kertomaamme on reagoitu ja nyt on aika tarkastella aihetta hieman pidemmällä aikavälillä sekä käydä läpi missä mennään juuri nyt. Ensimmäinen teksti kantoi nimeä Ikuisesti kahdestaan..? ja sen löydät tämän linkin takaa. Pohdintoja asian julkaisemisesta tapahtuneen jälkeen puolestaan voit lukea tästä.
Edelleen ehdottomasti suurin osa kirjoituksen aikaansaamista reaktioista on ollut positiivisia. Julkaisemisen jälkeiset päivät ja viikot olivat ymmärrettävästikin pääasialliselta sisällöltään pelkkää lapsettomuutta ja missä kuljimmekaan löysimme aina itsemme keskustelemasta niin tuttujen kuin hieman tuntemattomampienkin kanssa kokemastamme sekä suunnitelmistamme. Se todisti meille sen, että lapsettomuus on aihe joka koskettaa. Yhä edelleen, vuoden jälkeenkin, saamme kuulla kuinka asiasta kirjoittaminen on ollut rohkeaa ja siitä on saatu voimaa. Kuinka se on saanut ajattelemaan omaa tulevaisuutta, omia valintoja, saanut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Huomioimaan myös muita näkökulmia. Pohtimaan mikä on tärkeää. Ja niin, niin, niin monta kertaa suustani päässyt lause, jota toistan kyllästymiseen saakka, pätee aina vaan: jos lapsettomuudesta avoimesti puhumisesta on apua, lohtua tai toivoa yhdellekin ihmiselle on asian julkaiseminen kaiken sen arvoista.
Mutta mikään ei koskaan ole pelkkää mustaa tai valkoista. Asiasta puhumisen myötä saatujen kannustavien kommenttien lisäksi olemme saaneet osamme myös sen negatiivisista vaikutuksista. Surullisimmalta tuntuu se, että meidän oletetaan olevan heikkoja. Olemme kohdanneet ihmisiä, jotka saattavat raskauden tai perheenlisäyksen myötä vältellä meitä tai asiasta meidän läsnäollessamme puhumista, koska luulevat meidän romahtavan kuulleesamme jonkun muun saavan lapsia. Mutta jos romahtaminen olisi meidän tapamme reagoida olisimme varmasti romahtaneet silloin, kun meille kerrottiin, ettemme välttämättä koskaan tule olemaan äiti ja isä. Vaan emme romahtaneet silloin, emmekä romahda nyt. Ihmiset ovat ottaneet meihin ehkä jopa vain huomaamattaan etäisyyttä omien olettamustensa ja ennakkoluulojensa tähden. He ovat saamassa sen mistä me vain haaveilemme eivätkä näin ollen ehkä enää vain koe osaavansa käyttäytyä meidän seurassamme normaalisti kuten aiemmin. Ehkä he pelkäävät meidän reaktioitamme, ehkä he jännittävät onko jokin välillämme muuttunut heidän muuttuneen elämäntilanteensa myötä, ja silloin tuntuu helpommalle pitää hieman etäisyyttä. Mutta niin, niin turhaan.
Onneksi kaikki eivät kuitenkaan ajattele liikaa. Onneksi on ihmisiä, jotka kyllä myötäelävät meidän elämäntilanteessamme, mutta eivät pidä meitä sen vuoksi heikkoina ja elämän syrjässä kiinni roikkuvina, koko ajan kuilun reunalla horjuvina ihmisraunioina joiden seurassa pitäisi jatkuvasti varoa mitä puhuu. Koska vaikka jokainen päivä ei olekaan helppo emme missään vaiheessa ole vaatineet kenenkään toisen muuttuvan meidän elämäntilanteemme vuoksi. Onneksi meillä on ystäviä, jotka saavat perheenlisäystä ja ottavat etääntymisen sijaan ilolla meidät vastaan osaksi heidän lastensa elämää, kertovat vauva-arjen haasteista koruttoman kauniisti silloin kun haluamme, ja valehtelematta huonoina päivinämme jaksammekaan kuulla, ja kuuntelevat niinä päivinä kun me pohdimme miksi on juuri meidän osamme joutua taistelemaan perheen perustamisen puolesta. Ongelmia, pulmia ja vastoinkäymisiä on jokaisen elämässä - ei vain meillä.
Mutta missä mennään nyt?
Aiemmin tällä viikolla astelin naistentautien poliklinikan lasiovista sisään ja istuin odotusaulaan valmiina seuraavaan näytökseen. Paikka ei ollut se sama, jossa olin niin monet kerrat istunut aiemminkin, sillä poliklinikka oli muuttanut sairaalassa mylläävien muutosten vuoksi, mutta tuntemukset olivat. Ensimmäistä kertaa odotusaulaan ilmestynyt hoitaja kutsui minut sisään nimellä Häkkinen.
Käynnin syynä oli tarkastus. Kasvaimen aiheuttamat oireet ovat nimittäin palanneet ja edellinen tutkimus tehtiin viimeisimmän lapsettomuushoidon yhteydessä vuonna 2014. Neljässä vuodessa on voinut tapahtua mitä vain, mutta odotusaulassa istuskellessani yritin ajatella asiaa mahdollisimman vähän ja sillä asenteella, että se tapahtuu minkä kuuluukin tapahtua. Suurin pelkoni oli se, että kasvain olisi uusiutunut ja kolmas lapsettomuushoitomme tulisi siitä seuraavan kohdun poiston vuoksi jäämään vain pelkäksi haaveeksi. Mutta kasvainta ei löytynyt. Tai tarkennan; sellaista kasvainta, jonka pelkäsin uusiutuneen. Tällä kertaa minulla diagnosoitiin polyyppi, ja eräänlainen kasvain se on sekin. Mutta mikä tärkeintä kohdun poiston sijaan tuomioksi tuli siirtää viimeisen hoidon aloittaminen tältä keväältä syksyyn, joten hoidon aloittamiselle ei näyttäisi olevan esteitä, pelkkä pieni hidaste vain!
Kolmas ja näillä näkyminen viimeinen lapsettomuushoitomme aloitettaisiin näin ollen syksyllä 2018.
Tänään vietetään siis Lapsettomien lauantaita. Meille tämä päivä ei ole murehtimisen päivä, vaan päivä jolloin tabusta nimeltä lapsettomuus on lupa puhua, myös muiden kuin vain meidän. Myöskään huomenna vietettävä äitienpäivä ei ole meille surullinen päivä. Se on päivä, jolloin en murehdi sitä etten minä ole äiti, vaan iloitsen omasta äidistäni.
Hyvää Lapsettomien lauantaita kaikille meille, joita lapsettomuus koskettaa! Ja ihanaa huomista äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalleni, Marjalle!
Ps. Postauksen kuvat ovat meidän syyskuiselta minilomaltamme Tallinnaan! Ja aivan huippu miniloma se olikin!
