sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Tavallinen torstai-ilta...

Se oli ihan tavallinen torstai-ilta.
Olin töiden jälkeen jäänyt pelaamaan muiden työntekijöiden kanssa sählyä, ja sen jälkeen siirryin tuttuun tapaan ohjaamaan illaksi vielä lasten joukkuevoimisteluryhmiä.
Harjoittelimme hyppyjä.

Olin aamulla lähtenut kävellen liikkeelle, mutta jumppien jälkeen tuntui etten jaksaisi enää kuin pakon edessä kävellä kotiin, lisäksi pohkeet tuntuivat painavan enemmän kuin koskaan kahden tunnin hyppimisen jälkeen. 
Vaan eipä minun tarvinnutkaan kävellä, sillä Kristian ilmoitti tulevansa hakemaan minut.
Olin onnellinen, ja kiitollinen. 
Kiitollinen miehestä, joka ymmärtää kun olen väsynyt, ja hakee minut kotiin. 

Kotiin päästyämme kävin suihkussa, ja suihkun jälkeen rojahdin entistäkin väsyyneempänä sänkyyn. 
Kristian katsoi makuuhuoneessa Netflixiä. 
Pötköttelimme hetken hiljaa vierekkäin. Sanomatta sanaakaan. 
Ja varmasti myös ymmärtämättä lainkaan mitä television ruudulla pyörivässä ohjelmassa tapahtui. 
Olimme kumpikin kai vain niin kovin väsyneitä. 

Meni tovi, ja Kristian ilmoitti alkavansa nukkumaan.
Hän nousi suorittaakseen tavalliset iltatoimensa.  
Minä jäin puoliunessa makaamaan sänkyyn. 
Olin varmaan torkahtanut hetkeksi Kristianin ollessa poissa, mutta havahduin siihen, kun hän istahti taas sängyn reunalle. 
Raotin silmiäni ja katsoin Kristianiin.
Siinä hän oli, unelmieni mies, sänkymme laidalla, niin kovin keskittyneen näköisenä myttäämässä höyhentyynyjään ja pöyhimässä untuvapeittoaan.
Seurasin tätä toimitusta pieni hymynkare huulillani. 

Kun pöyhiminen ja möyhiminen loppui, hän veti minut lähelleen, suukotteli kasvojani, ja kertoi rakastavansa minua. 
Sen jälkeen Kristian asetteli päänsä tyynylleen, toivotti hyvää yötä - ja painoi vielä toisen tyynyistään tarkasti kasvojensa päälle, asetellen sen mahdollisimman tiiviisti ja tarkasti kasvojaan mukaillen. 

En tiedä oliko se väsymys vai mikä, mutta purskahdin aivan hillittömään nauruun. 

Mutta siis tämä järjestelyhän on meidän makuuhuoneessa aivan normaali juttu, eikä sinällään mitään uutta minulle! 
Ja ihmiset hyvät! Ennen kuin kukaan ehtii asiaa tämän enempää edes ajatella ilmoitan, että kyse ei ole mistään sellaisista leikeistä...
Kristianilla nyt vain on tapana alkaa nukkumaan niin, että hän asettelee päänsä tyynyjensä väliin! 
Aivan kuin pihvi hampurilaisen väliin.
Ja siihen on jopa ihan järkevä syy! 
Nimittäin Kristian alkaa pääasiassa aina joka ilta nukkumaan ennen minua, sillä hän myös herää ja lähtee töihin minua aiemmin. Niinpä lähes joka ilta miellä käydään lyhyt parin lauseen keskustelu, joka pääpiirteissään menee näin: 

Kristian: "Mun pitää nyt alkaa nukkumaan."
Niina: "Okei. Saanko kattoa vielä Netplixiä, vai meenkö olkkariin?" (huom. meillä Netflix on Netplix, God knows why...)
Kristian: "Kato vaan täällä, ei se haittaa."

Ja minähän katson.
Katson Netplixiä, ja katson Kristianin tyynyepisodia.
Katson, kuinka Kristian parhaansa mukaan pakenee television tuomaa valoa tyynyjensä alle, mutta haluaa minun silti jäävän mieluummin makuuhuoneeseen, kuin siirtyvän olkkariin...

Mutta tuona torstai-iltana, aivan umpiväsyneenä tuota tuttua toimitusta seuratessani tajusin kuinka omalaatuisia me ollaankaan.
Ja niin tuttu tosiaan kuin tuo tapa minulle onkin en kerta kaikkiaan voi ymmärtää sen mukavuutta!
Mutta eniten siinä vieressä aitiopaikalta Kristianin omituista iltarutiinia nauraessani ajattelin sitä, miten paljon meillä loppujen lopuksi onkaan niitä kummankin omia, sekä meidän yhteisiä omituisia tapoja...
Paljon. Ihan tolkuttoman paljon.
Ja mietin myös sitä, miten arvokasta on olla juuri se, keneksi sinut on luotu.


Kuinka upeaa on uskaltaa olla täysin oma itsensä, ja tulla rakastetuksi juuri sellaisena!
Kuinka tärkeää on, että toisen kanssa saa olla täysin oma itsensä, ja hän rakastaa sinua juuri siksi!

Se on ehkä parasta mitä minä tiedän.

Vaikka tyynyt olivatkin juuri nyt niin hyvin asetellut ja Kristian valmiina alkaakseen nukkumaan, oli minun aivan pakko vielä raottaa tyynyn kulmaa ja antaa suukko tuolle hassulle, ihanalle, minun rakkaimmalle.


2 kommenttia:

  1. Kappas, muitakin voimisteluvalmentajia! Omat valmennukset nyt tosin opiskelu- ja työkiireiden myötä pienellä tauolla.. Samoja juttuja muutenkin tullut mietittyä viimeiaikoina, varsinkin kun ollaan taas toivottavasti pääsemässä etäsuhdevaiheesta yli :) On ihan mieletön fiilis tajuta että siinä vieressä on joku jota rakastaa enemmän kuin mitään, ja miten molemmat voi olla ihan rennosti omia itsejään ja tietää että toinen rakastaa tapahtui mitä vaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jopas, on meitä sitten tosiaan muitakin, hih! :D

      Mutta tuo mitä kuvailit, se on paras tunne maailmassa!!! <3 Me, sinä sekä minä, ja ihan kaikki muutkin jotka tämän tunteen tietää saavat aidosti olla kiitollisia siitä, tällainen rakkaus ei todellakaan ole itsestäänselvyys! <3

      Poista